En jaksa

Painan 45,3 kg ja ajatukset on menneet sinne ja tänne ja tulleet välillä takaisin ja välillä kadonneet. En oikein ole jaksanut laihduttaa, mutta olen silti kaikin keinon välttänyt lihomista. Vittukun aina ei vaan jaksaisi. Voisinko vaan lähteä pois?

Sotkuisia ajatuksia

Viikonloppuna mun paino nousi. Nyt se laski alemmas kuin ennen viikonloppua. Olen kai tyytyväinen.

Elän jossain ajatusten usvassa, ne on sekasin ja mä mukana. Yritän elää ja olla elämättä samaan aikaan. Näen ja teen mutta silti pidän asiat tiukasti samanlaisina, rutiinitrutiinitrutiinit. En mä osaisi olla ilman tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Koska kun asiat muuttuu ne vaikeuttaa olemista, pitäisi muuttua ja sopeutua itsekin. Se ei ole mun hommia. Mä haluan pysyä ja toimia samalla tavalla. Tai sitten en halua olla ollenkaan.

Pienen pieniä numeroita, pikkuruisia niitä haluan. tai en

Terveydenhoitaja huolissaan, koska paino laskenut viime kerrasta 500 g. Dafuck may I ask?

Aikoisin silti mielelläni olla pienempi, vaikken sitä ääneen sanokaan. Mitä helvettiä jaksan sekoilla vielä tässä iässä, teinityttöjen prinsessatauti, enkä ole teini enkä oikein prinsessakaan. Haluaisin vain olla pieni. En ehkä sitäkään. Haluaisin vain pieniä lukuja.

En ole viiltänyt ikuisuuksiin. Enkä aio nytkään. Tekisi vain mieli, koska jotain omituisia hyvänolon taino ahdistusta lieventäviä asianhaaroja se saa aikaa. Typeräähän se on, mutta jos sisältä sattuu niin paljon ettei kestä, onko väärin purkaa edes osa siitä fyysiseen?

Painoa kontrolloidaan

Huomenna painokontrolli. Inhottaa aina kun joku muu näkee painoni, tulee tarve selitellä kun vaatteet painaa ja aamukahvi tiedäthän. Tuntuu, että pitäisi painaa vähemmän vaikka ei saisi. Joka kerta vähemmän, edes 100 g. Koska jos se on samoissa olen lihava sika, vaikkei niin olekaan, mutta silti niin on.

Haluaisin olla laihempi ja samalla isompi. Taidan olla aika huono tässä. Sitten kokeillaan mielenhäiriössä syödä iltapala, koska ah terveys ja hei voisin vaikka alkaa liikkumaan enempi, kunnon reeniä ja kiinteä vartalo. Sitten tajuan liian myöhään, että hei enhän mää voi lihoa herran jestas! Ja sitten huomaan taas tuijottavani pöntön pohjalla jotain epämääräistä leipämössöä. Voisin pikkuhiljaa päättää kumpaan suuntaan haluan.

Mun blogissa voisi olla enempi, edes yhtään kuvia. Pitäisi vaan löytää jotain nättejä. Jotka näyttää omalta.

Pääsisinkö pois?

Joku mussa haluaisi painon putoavan liian alas, niin alas, että pääsisin pakoon elämää. Kun välillä, tai melkein koko ajan, en vain jaksaisi yhtään mitään. Enkä olla yhtään missään. Haluaisin vain pois, levätä hetken..

Ahdistustiloja ja pientä painon putoamista

Jostain kulman takaa iskee selittämätön ahdistus. Aina yllättäen, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Se vaikeuttaa hengittämistä ja puristaa rintaa, eikä se kerro miten sen saisi lähtemään.

Silloin tällöin syön aika normaalisti, toisinaan oksennan ja toisinaan syön liian vähän. En kuitenkaan sellaisissa mittasuhteissa, että laihtuisin. Tai ainakaan että laihtuisin hurjaa vauhtia. Se kulkee sillä lailla pikkuhiljaa, ettei siihen kiinnitä huomiota liikaa. Se tuntuu sopivalta, ei liian lujaa, ei liian nopeaan, vaan rauhallisesti, että pää ehtii tottua ja jaksaa kulkea mukana. Ehkä siksi pysyn näinkin neutraalissa olotilassa, en pienene silmissä, en kärsi tajuttomasta energiavajeesta. 

Näinä päivinä sitä voisi siirtyä nopeampaankin tahtiin. Mutta mitä sitä muuttamaan toimivaa taktiikkaa.

47,5kg

Sellaista pientä kontrollia ja painonlaskua

Paino 47,9 kg. Hetkeksi pelästyin, sitten olin tyytyväinen. Pelottaa mihin tämä tie vie kun ei halua laihtua ja haluaa silti. Tiedän, että kun mennään liian pitkälle, menetän työt. Olen koeajalla ja saikkua jonkun pääongelman takia ei varmasti katsottaisi hyvällä..

Olen ehkä ollut vähän liian hiljaa. Käyn kuitenkin jakuvaa taistelua pääni kanssa, joka johtaa hiljaisuuteen, koska en tiedä haluanko kirjoittaa kuinka paskalta tuntuu, vai kertoa niistä hyvistä hetkistä. No, tällä hetkellä käyn ehkä hieman ylikierroksilla kahden viinilasin ja alle 48 kg:n laskeneen aamupainon takia. On se hienoa kuinka paino voi määrittää päivän mielialan.

Olen varsin näppärästi onnistunut viilamaan porukoitakin linssiin. Onhan ne huomanneet pienenemiseni, mutta ne kuitenkin joka aamu näkee mun vetelevän aamupalaa ihan innolla (1/2 desiä mysliä + tilkka rasvatonta maitoa, näyttää paljolle ehkä kun sopivasti piilottaa mutta näyttää silti) ja töiden jälkeen päivällisen. Salaattipainotteisena. Ne ei vaan näe mitä todellisuudessa tapahtuu. Oksentelut on vähentyneet, kun ruuan kontrollointi on parantunut. Voisin kai olla tyytyväinen.

...

48,4 kg. Tuntuu paremmalle vaikka eilen pelotti.

Huomenna salile ja jos sunnuntaina oltaisiinkin jo alle 48...

Laskusuuntaista.

Se on välillä jopa pelottavaa kun paino laskee. En olekaan varma haluanko. Mutten uskalla kääntyä takaisin. 48,9kg

Oksentamisesta

Oksentaminen on suhteellisen inhottavaa. Kurkkuun sattuu ja jälkeenpäin on huono olo. Pitäisi vaan jotenkin ovelasti olla syömättä ilman että kukaan tajuaa, että on syömättä. Ongelmallista.

back here

Hämmennyin kun avasin bloggerin pitkästä aikaa. Teitä taisi lähtiessäkin olla kolme, kukaan ei kadonnut.

Yritin jonkinlaista parannusta, onnea ja hymyä, vaaleanpunaista ja ihanaa. Mutta ei se kanna, painoa liikaa hartioilla. Eihän tällaisen massan kanssa voi elää. 49,7 kg. Siitä voisi vielä sievästi nipistää. Jos jaksatte vielä, mä jatkan. En ehkä enää loppuun asti, mutta pienemmäksi, voisin ehkä osata elääkin silloin.

Niin tai näin, aina väärinpäin

Musta tuntuu, etten enää halua kuolla. Mun päässä tappelee kaksi ääntä, toinen haluaa laihtua ja toinen haluaa olla terve. En tiedä kumpaa kuunnella.

Lihava

En tiedä mitä sanoisin. Olen ollut hiljaa koska olen ruma ja lihava. Turvonnut paska. Katsellaan huomenna uudestaan.

Pillerijuhlaa

Katselen purnukoita. Nappaan nassuuni neljä nesteenpoistajaa ja yhden laxoberonin. Tiedän, että se yksi vaikuttaa, aloitin neljästä, krampit oli saatanalliset, sama kolmella ja kahdella. Ja yhdelläkin, mutta yksi ei ole niin paha. Pakko oli ottaa radikaalit keinot käyttöön. Viikonloppu lihotti mua liikaa. Aamupaino 50,1 kg ja iltapaino 49,7 kg. Eli ihan liikaa. Pelkään, että huominen aamupaino on taas yli viidenkymmenen vaikka kaloreita ei ole kertynyt paljon paskaakaan. Hyvää elämää mulle perskele. Jumppailinkin vielä ja oksensin mahan tyhjäksi slaatista. Jees beibe, tervettä menoa. Nyt vajoan syömishäiriödokumenttien maailmaan muistuttaakseni itseäni tästä sairauden ihanuudesta..not

Turhaa yolätinää, vitun valkolakit

Mä olen nyt ylioppilas, enkä tiedä mitä ajatella. Sukulaiset unohti jo, että olen 20. Luulivat kahdeksantoista vuotiaaksi vieläkin. Kai olen niin jumiutunut tilanteeseeni, en ole edennyt mihinkään, siksi ne luulee, etten ole vanhentunutkaan. 

Talo täynnä ruusuja, kirjekuoressa rahaa, joilla lähden matkailemaan syksyllä. Jonnekin kauas. Jos edes olen silloin. Ehkä saan itseni häivytettyä ennen sitä. 

Painan kilon enemmän tänä iltana kuin eilen aamulla. Silti vakuuttelen itselleni, että ansaitsin jotenkin ne eiliset ylppärisafkat. Sainhan vihdoin sen lakin päähäni. En tosin tarpeeksi hyvillä arvosanoilla, vaikka ne tiesinkin jo niin meinasin itkeä uudstaan kun näki ne virallisella paperilla. Epäonnistuin taas.

Ensi viikolla aion painaa alle 49 kiloa. Katsokaa vaikka.

Sitä kutsutaan angstiksi

Olen läski läski läski. Aamu ilman ruokaa, ei edes kahvia, ai että tekisi muuten mieli kahvia. Ja tupakkaa, sen kahvin kanssa. Hirveä sekasorto, porukat järjestelee mun ylppäreitä. Mähän olen niin heikko ja aikaansaamaton, sairas pieni tyttö, ei trvitse siis itse eväänikään liikauttaa. Söin sitten vähän, mutta se painoi liikaa vatsassa, oksensin, oksensin ja sain kaiken ulos, viimeisenä kaoin nakinpaloja, syke nousi hetkeksi taivaisiin. Tärisen ja maha kramppaa. Kohta pitäisi kuitenkin olla taas ruokapöydässä. "Syömään!!" ne huutaa aina alakerrasta ja mun on pakko totella. Muuten ne huutaa ja valittaa, enkä kestä sitäkään. On helpompi syödä ja oksentaa sitten kuin oikeasti näyttää ettei mitään jää sisälleni. Sitten pitäisi leikkiä kauneussalonkia kaverin kanssa, ihanaa laitetaan kynnet ja pohditaan hiusvalintoja huomiselle. Ei kiinnosta, en jaksa, vihaan koko tilaisuutta. Liikaa huomiota juuri minulle. Ei sellaista kestä. Kunpa vain haihtuisin pois.

49,2 kg

Reisien välissä melkein sentti. Jee. Eilen viiniä, vähän sipsiä mökillä ja kumartamaan pönttöä. Rakas toivoi etten menisi vessaan, en mennytkään, olin jo käynyt. Ihmiset ehdottelee syömistä koko ajan, en tajua miksi kaiken on oltava niin ruokakeskeistä.

Olinpa eilen lenkilläkin, menisin tänäänkin jos kaikelta ylppärijärjestelyilta kerkiäisin. Laiskan läskin tekosyitä.

Unelmia jaloista, sellaisista pikkuruisista

Rakas ei meinannut saada itseään ylös aamusta, joten vastuu jäi mulle. Potkin, nipistelin ja ravistelin ja lopputulos oli se, että oltiin kumpikin hereillä 5.30. Eipä enää kauheasti nukuttanut kun joutui herätellä toista pitkään. Nyt on kuppi kahvia juotu ja olen reilu tunnin tappanut aikaa koneella. 

Vein eilen ylppärimekkoni kavennettavaksi ja lyhennettäväksi. Tänään sovitus ja mekko on huomenna valmis. Ihanaa saada se istumaan kunnolla, varsinkin kyljistä, kun olen tainnut kutistua tässä sen verran, että tilaa oli vähän liikaa. Ylppäripäivä ahdistaa jo etukäteen, ruokaaruokaa, ihmisiä ja mä olen huomion keskipiste. En tykkää olla huomion keskipiste. Tai siis joissain tilanteissa tykkään, mutten tuollaisissa. Juhliessa mua ei haittaa olla se illan tähti, jolla on hauskinta. Varsinkin kun en yleensä ole mitenkään huimassa humalassa. Humalaisena hilluessa illan tähteys olisi lähinnä noloa.. Mutta kun lauantaina tulee kaikenmaailman sukulaisia, joita en ole hetkeen nähnyt ja mun pitäisi edustaa, hymyillä ja "juu, oon hakenu sinne ja tänne ja joo nyt on välivuosi ja juu ens vuonna sit uudestaan, en valitettavasti juu päässyt pääsykokeisiin.. öö mahatauti, mut siis ens vuonna sitte". 

Eilen illalla en saanut unta ketipinorista huolimatta. Haaveilin monta tuntia pienemmistä painoista ja tikkujaloista, jotka joskus saavutan. Mietin, etttä miten saan tiputettua painoa siihen pisteeseen, että jaksan kuitenkin heinäkuussa hymyillä messuemäntänä. Painon pitäisi siis olla niin alhaalla, että uskaltaisin turvallisin mielin syödä silloin, ylläpitää sitä painoa ja jatkaa taas kuukauden messurupeaman jälkeen. En vain tiedä mikä luku on tarpeeksi hyvä.. Ja että pystynkö oikeasti laittamaan laihdutuksen tauolle..? En luultavasti, mutta toivossa on hyvä elää.

Tällaiset olisi aika unelmat..<3

niinnäinnoin

Paniikkia ja ahdistusta, sain 330 kcal pidettyä sisällä, muut viruu jossain tuolla viemäreissä. Aamupaino 49,7 kg. Haluaisin sen pian alle 49:n, silloin se ei olisi enää niin vaarallisen lähellä viittäkymmentä.

En oikein saa mitään kirjoitettua. Päiväni kuluvat vain ahdistellen laihduttaen ja oksentaen se pienikin mitä suuhuni laitan. 

Ainiin pääsin leikkimään parisuhdeterapeuttia, kaveri paalasi yhteen pikkuveljeni kanssa ja nyt jo kriisiä pukkaa. No, mulle voi ilmeisesti aina soittaa.

Pientä turhaa pohdintaa

Haluaisin olla laiha. Tuntea itseni laihaksi. Nähdä vaa'assa pienempiä numeroita. Kaikki kulkee vaan liian hitaasti, painoa lähtee liian hitaasti. Kaikki ruoka tuntuu liialta, mutten silti voi olla syömättä. Vanhemmat näkee liikaa, ne ei ole sokeita, enkä mä osaa valehdella tarpeeksi. Voisinpa vaan paeta jonnekin ja laihtua rauhassa..

Plöp plöp

Painosta ei hajuakaan. Kuuntelen Nirvanaa ja olen lihava. Tekisi mieli käydä oksentamassa pieni määrä kanawokkia, minkä äskön söin. Muuta ei mahaani olekaan tänään kertynyt. Miksi helvetissä pitää olla olemassa jotain faking ruokaa? Kunpa vaan voisi olla ilman sitä. Äit sanoi eilen, että mun on syötävä koska oksennan ja laihdun. Äiti siis sanoi tuon kaverini läsnäollessa. Kiva. Ok, kaveri tietää mun ongelmista, mutta kamoon, oliko pakko?


ps. Tervetuloa uusi lukijani :)

painopäivitystä

Eilen söin vähän ja join koko päivän. Sukukokous, tarjoiluja koko ajan. Sain shokin astuessani tänään aamulla vaa'alle. Paino on 49,5 kg eli olen nyt alipainoinen. Hämmentävää. En osaa edes olla tyytyväinen, koska en pysty luottamaan tuohon lukemaan..

e-pillereiden taukoviikko meni, ei näkynyt menkkoja.. Kai ne sieltä vielä tulee?

Painoa ja kaloreita

Iltapaino 50,5 kg ja mahassa 650 kcal, joista 400 tuli kokiksesta, jota rakas minulle osti kun terdellä oltiin (olin siis autolla, siksi ei mennyt kaljaa). Ei kuulemma ollut laittia. Olen kuitenkin tyytyväinen tuon painon suhteen.

Täysin turha postaus täynnä täysin turhia asioita

Ah, mitä tekisinkään ilman kahvia <3 Se vie sopivasti nälän aamulla, saa mahan toimimaan, poistaa nesteitä ja on taivaallista tupakan seurana. 


Hämmennyin tänään aamulla kun rakkaan vaaka näytti painoni olevan vain 500 g enemmän kuin keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona olin meinaan terassilla ja baarissa ja mäkissä (okei, oksensin) kaverini kanssa. Lääkiksen pääsykokeet kun oli vihdoin ohi ja tämä sai vihdoin hengähtää jatkuvalta lukemiselta. Eilenkin olin hiukan raskaampi päivä, ahdisti hirveästi mäkki ja olut keskiviikolta ja kaverini totesi, että mun on pakko syödä aamupalaleivät. En kuulemma voi elää vain omenalla ja mandariinilla. No, en alkanut väittää vastaan, en kehdannut. Toisaalta olin helpottunut kun sain tavallaan luvan syödä ruisleipää. Hullua, mutta niin se vain oli, itse kun en ole sallinut leipää ruokavaliooni moneen kuukauteen. En oikein muutenkaan syö paljoa hiilareita, vain mätöissä (jotka oksennan) ja hedelmäkasvismuodossa. Yleisesti ottaen ruuat kostuu salaatista ja lihasta. No, söin eilen sitten myös jäätelön puistossa yksikseni. Se oli aika ihanaa, jotenkin oli rentouttavaa olla ihan yksin ihmisten keskellä, sai tarkkailla muita, muttei tarvinnut puhua kenellekään. Sitten keittolounas ja illalla rakkaan luona sipsejä.. En edes oksentanut. Rakas huomaa aina jos olen käynyt oksentamassa, joten en vain jaksa sitä hirveää vääntöä asiasta. Tosin samapa tuo jos olisinkin oksentanut ne sipsit kun rakas oli aivan vakuuttunut, että lävin oksentamassa ne joka tapauksessa. Vaikken ede jumalauta käynyt vessassa ennen kuin vasta illalla kun menin pesemään meikkejä. Eli eiinen voisi sitten vaikka olla jonkin sortin buustipäivä tai jotain. Tänään palaan taas entiseen. Syön niin vähän kuin voin, jos menee liikaa, oksennan. Jeejee. Tulee tosi teiniolo, vaikka en enää teini olekaan.

Eilisen kalorit: +/- 2000. Ei paha. Tai no. On se.

Hiprakassahihhei ja päässä onkelmia

Vedän kalsarikännejä kotona salaa omassa huoneessa. Vaikka olen 20-vuotias. Tuntuu lapselliselta. Päivä oli varmaankin jotenkuten onnistunut, kaikki turha oksenettu pois ja aamupaino 50,6 kg. Pelkään vain, että tämä mukava pieni humalatila, minkä hankin ihan oloani parantaakseni saa huomisaamun painon liian isoksi. Samapa tuo, huomenna terkka ja paino on siellä joka tapauksessa vähemmän kuin viimeksi. Eikai paino voi 1,8 kiloa nousta yhdessä yössä kolmen 0,33:n takia? Kalorit varmaankin siinä 900:n paikkeilla kaljojen myötä, ei kaduta oluet, varmaan vielä oksennan nesteitä siis kaljoja tänään. Pienessä hiprakassa olo vaan tuntuu paremmalta kuin se on koko päivänä tuntunut. Porukat on kertoneet (tai lähinnä isä) omia näkemyksiään sairaudestani ja minä olen ollut hiljaa toivoen, että sekin tekisi samoin. Isä ei tiedä mitään, mutta luulee tietävänsä kaiken. Nuoruuden elämäntuskaa, olet varmaan ikävystynyt, sitähän se onkin.. Juu ja vitut. En ole ikävystynyt, olen vain vihainen kaikelle ja kaikille ja ennen kaikkea itselleni koko olemassaoloni takia. En ansaitse elää, koska olen niin paska, että hankin pienestä pitäen mielenterveydellisiä ongelmia vaikka kaiken kuuluisi olla hyvin. Meillä on rahaa, meillä on turvallinen elinympäristö, suht terve ja ihana suku ja plaaplaa. Olen ainoa, jolla on ongelmia. Ollut pienestä pitäen. En vain ymmärrä miksi. En ansaitse elää. Olen kiittämätön kaikkea sitä hyvää kohtaan mitä olen elämässäni saanut. Ei kiitollinen ihminen olisi sairas. Kiitollinen ihminen olisi onnellinen.

Ajatukset harhailee lääkevarastolleni. En varmaan kuitenkaan tänään(kään) uskalla.

Kahvittelua ja sellaista

Istun isän synttärikahveilla, juon lasin skumppaa ja litkin kahvia. Katselen kun sukulaiset murustaa pullaa ja keksiä lautasille, mm hyvää. Itse haen aivan viimeiseksi pienen palan omenapiirakkaa ja vähän sulanutta jäätelöä. Tiedän, että äiti on tyytyväinen kun otan jotain, juuri tänäänhän hän kyseli oksenteluista, taasko olen kuppikeittolinjalla, no älä sitten mene ylös ruuan jälkeen, jäät tähän alas, ettet mene oksentamaan, joojoo äiti. Mietin mitäköhän vaaka sanoo huomenna. Jos vaikka olisin pienempi taas.

Pääni on joskus tyhmä. Joskus se koittaa puhua minulle laihdutuksen järjettömyydestä. Pikkuhiljaa olen onnistunut voittamaan sen, muistuttamaan itseäni siitä miksi haluan olla pieni. Pitää vain pitää se mielessä.

Kalorit 950. Yläkanttiin.

Haaste

Minun piti kirjoittaa kaikenlaista, kertoa taas pahasta olosta ja pienestä ilon pilkahduksesta, pienemmästä luvusta vaa'alla. Mutta vastaankin nyt haasteeseen jonka sain nuorallatanssijalta, kiitos siitä :)

Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their "tagger" and post it on their blog. Then choose 11 new people to tag and link them on your post. Create 11 new questions for the people you tag to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you.

1. Missä päin asut?

Pirkanmaalla, tarkemmin en halua kertoa.

2. Harrastatko/oletko harrastanut jotain? Mitä?

Paljon kaikkea ja tällä hetkellä en mitään. Olen harrastanut ratsastusta, suunnistusta, melontaa, laskettelua, tanssia, aerobiccia, sählyä, lentopalloa ja olen jopa hetken soittanut kitaraa. Olen myös käynyt salilla joskus aktiivisesti ja lenkkeillyt. Jos niitä nyt voi harrastuksiksi laskea. Mikään ei ole tuntunut omalta ja siksi en harrasta enää mitään.

3. Toinen nimesi?

En viitsi kertoa, se on sellainen, että siitä varmaan tunnistaisi minut liiankin helposti.

4. Mikä saa sinut iloiseksi?

Se kun koirani hyppää syliini rapsutettavaksi tai kun rakkaani pitää minua kainalossaan.

5. Miksi kirjoitat blogia?

Minulla on itse asiassa toinenkin blogi. Olen kirjoittanut sitä vuodesta 2009. Nyt halusin jotain anonyymimpää. Paikan, jossa kehtaan tunnustaa asioita paljon suoremmin kuin siellä toisessa.

6. Mihin haluaisit ehdottomasti matkustaa?...

Afrikkaan. Ja Intiaan. Ja new Yorkiin.

7. ...Ja kenen kanssa?

Yksin tai rakkaan kanssa.

8. Mitä kieliä haluaisit osata?

Espanja, ranska, ruotsi (sujuvasti, nyt se ei ole niin sujuvaa).

9. Mikä on oudoin tapasi?

Enpä osaa sanoa. Ei juuri nyt tule mieleen. Mulle on siis diagnosoitu keskivaikea masennus ja pakko-oireita eli kaippa ne asiat, mitä teen aina tietyllä tavalla, tietyllä kaavalla, voi vaikuttaa oudoilta joistakuista. Kun ahdistun kun asiat ei mene niinkuin niiden pitäisi, esim. tiskikoneen täyttäminen ja ruuan syömisjärjestys.

10. Mitä kirjaa rakastat?

Taru sormusten herrasta. Ensimmäinen oikea kirja minkä luin, elämänmittainen rakkaus.

11. Mikä on lempi esineesi?

Possu. Pehmolelu, joka minulla on ollut 2-vuotiaasta asti. Paljon tunnearvoa.

Kysymyksiä.

1. Elämäsi tärkein asia/ihminen?

2. Yksi asia minkä elämässäsi muuttaisit jos voisit?

3. Jos saisit valita olisitko mieluummin mies vai nainen?

4. Missä maailmankolkassa haluaisit asua?

5. Lempielokuva?

6. Onko sinulla tatuointeja, jos on niin missä ja mitä? Jos ei niin haluaisitko, mitä ja mihin?

7. Kaunein nainen?

8. Parhaannäköinen mies?

9. Suhteesi vanhempiisi?

10. Sisaruksiisi jos niitä on?

11. Mikä sinusta tulee isona?

Haastan Onskkin, Kristan, mia-anan Peppiinan ja sateenkasteleman.

Enkeksiotsikkoa....

Melkein paniikkikohtaus, 2 kaljaa ja karkkia lisää. Vihaan itseäni, mutta ei voi mitään. Joskus olen varmasti parempi jos ehdin. Jos en ehdi niin eipähän tarvitse murehtia enää, kun ei enää tunne mitään, kun ei enää herää, kun vain nukkuu ikuisesti. Välillä tuntuu, että se päivä on lähempänä, joskus se on kauempana, muttei silti vanhuudessa asti. Tuntuu, etten varmaan elä vanhaksi, en varmaan saa ensimmäistäkään ryppyä. Minun täytyy vain olla pienempi lähteäkseni. Minun on pakko saada tietää miltä se tuntuu, kun on oikeasti pieni, alle 40 kg, lähempänä 30 kiloa.

Paska minä, paska maailma

Pintti olutta ja suklaapatukka. Mun tän päivän ruokailut, 420 kaloria noista tulee. Noihin toivoisin sen jäävänkin, ehkä vielä salaattia tai jotain..? 

Yhä useampana iltana mieleni on haahuillut lääkevarastolleni. Pelkään lähteä, mutten silti jaksaisi olla täälläkään. Olen liian heikko tähän maailmaan, olen vain taakka yhteiskunnalle, koska en jaksa tehdä töitä tai käydä koulua. Niinpä olen vain maksuerä, josta ei kai koskaan tule mitään. Kaikilla olisi parempi ilman minua.

Sairaslomaaaa

Sain saikkua. Se merkitsee minulle enemmän aikaa pienentyä. Enemmän aikaa myös itselleni. Ehkä. En silti olisi halunnut sitä. Nyt olen epäonnistunut luovuttaja, en jaksanut töissä, olen huono.

Pelkoa ja paniikkia ja halu pienentyä

Pieni paniikki. Pelkään salaisuuksien paljastuvan. En kerro kellekään mitään. En kerro, ettei minua estettäisi. En kerro jotta saan rauhassa kasvaa pienemmäksi.

Päläpälä

Miksi numerot määrittää sen miltä tuntuu? Miksi syön mutta oksennan mutta syön taas ja kadun ja oksennan taas? Miksi en vaan nappaa nappuloita naamaan ja nukahda ikuisiksi ajoiksi?

Koska olen heikko. Siksi.

En osaa kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Logiikka? Noup.

Ällömasu (omiakuvia)

Oksennan ruuat. Näyttelen iloista. Kaivan esiin salakätköni ja mietin mitäs tänään syötäisiin. Mulla on kätköissä laxoberoneja, nesteenpoistajia ja opamoxeja. Laksoja otan varmaan vasta huomenna, keskiviikkona kun on punnitus, painokontrolli. Omaa kuoppaanihan siinä kaivan kun sinne haluan pienempiä lukemia, mutta minkäs sitä itselleen voi. Tänään voisin ottaa nesteenpoistajia, muutaman. Jos vaikka turvotus katoaisi. Opamoxit on ahdistukseen, hätävarani.

Otan kuvia mahastani, se on kauhea löllykkä, vaikka vatsalihakset tuntuu selvästi. Vihaan mahaani, sen on oltava pienempi. Katsokaa ja kauhistukaa. Ei tuosta mahasta näe päällepäin, että siellä jossain syvyyksissä on lihastakin.

Ristiriitoja.

Se ristiriita kalvaa mua, ne lupaukset mitä olen tehnyt muille, "ei enää". Tiedän, että kaikki näkee taas, huomaa heti. Koska ne on tuntosarvet ylhäällä 247. Silti mitein pienempää kehoa ja vähempiä kaloreita. Silti kaipaan sitä nälkää ja niitä pieneneviä numeroita. Vaikka tiedän, että olen parempi näin. 

Omissa silmissä olen silti parempi kymmenen kiloa pienempänä.

Kaikki kyselee liikaa ja siksi pelkään alkaa kunnolla toimimaan pienen kehon eteen. Joka saatanan tuutista kuulen samoja kysymyksiä, oletko syönyt, mites ruokailut, pitäiskö sun syödä, ootsä nyt syönyt tarpeeksi.... Jättäisivät jo rauhaan kun en enää alipainoinenkaan ole.

Pienet sortsit

Kävelen 12-vuotiaalle serkulleni kokeilemaan minishortseja kokoa 34. Ne ei menneetkään sen jalkaan. Mulle ne mahtui, vaikka ne näytti lasten puolelta ostetuilta. 

Kotona seison peilin edessä, laitan hiukset kiinni ja menen vessaan. Olen jo kumartuneena pyttyä kohti, kun nousen ylös ja en oksennakaan. En kuitenkaan syönyt epäterveellisesti, kanaa ja riisiä vain. Katson peilikuvaani, vihaan sitä, mutta jätän ruuat silti sisälle. En tiedä oliko oikea vai väärä päätös.

Psykalla pelkäsin F50.0:n kadonneen diagnooseistani, olenhan lihava, normaalipainoinen jo, mutten silti haluaisi nähdä taas yhtä epäonnistunutta laihdutusta paperilla.  Onneksi se oli vielä siellä.

Välillä olen hyvä ja välillä läski. Tunteiden ristiriita estää laihtumista. Voisin vain todeta olevani 52 kiloa liikaa.

Kilon sain pois. (matkaa on vielä)

Olen jumpannut. Joka päivä, vaikka väkisin. Olen oksentanut, vaikken saisi. Olen saanut kilon pois. 

Vedin jalkaani pikkuiset housut, inasen liian tiukat mulle. Äiti katsoo vieressä ja naurahtaa "älä sit laihduta ittees paremmaks noihin housuihin". Hymyilen ja totean "en tietenkään" vaikka haaveeni olisi, että kyseiset housut olisivat löysät joskus.

Rakas kehuu vartaloani plaaplaa. En usko sitä. Se on vaan kateellinen, että minä pystyn edes hiukan laihtumaan. Itse kun se on vähän lihonutkin. Se valehtelee, jotta en jatkaisi. Jatkan kuitenkin.

Liian lihava hoidettavaksi.

Torstain hoitoneuvottelu. Lääkäri suositteli liikunnan aloittamista, maaginen numero 50 kg pitäisi vaihtaa kuuteenkymmeneen. Niin ja lopeta oksentaminen. Tiestikö, että stressi ja väsymys lihottaa. Koita siis nukkua tarpeeksi. Ja syö säännöllisesti.

Olenko oikeasti niin lihava, että lääkärinikin vihjailee tuolla lailla? Asialle täytyy tehdä jotain.

Ahdistaa, enkä jaksaisi syödä lääkkeitäni, niin vaikea muistaa ottaa ne. 

Haluaisin pois täältä, joka ilta mietin kuolemaa...

Rakettispagettia

Olen voimaton. Fyysisesti ja henkisesti. Rääkkäsin itseäni jumpalla ja oksensin ruokia. Rahaa suoraan pönttöön, mutten ainakaan liho niitä kaloreita. 

Ahdistaa liikaa.. Haluaisin lopettaa elämisen tähän. Mutten voi tämän kokoisena. 

Tällä massalla saa maapallonkin pois radaltaan.

Tänään oli painokontrolli. Painan liikaa tälle maailmalle. Aamulla kolme tuntia rehkimistä töissä, päivällä eimitään, illalla koirakoulu. Oksensin kaikkea pihalle mitä sain irti. Oksensin pahaa oloa ja muutaman nakin. Jumppaan kehon poikkipuhkipinoon ja toivon huomenna olevani edes hieman pienempi. En vaan voi olla tämän kokoisena, en osaa elää.

Katselen kauniita kuvia ja luen kauniita tekstejä. Miksen minäkin osaa? Olen liian ruma kirjoittaakseni kauniisti, tai edes kuvatakseni kaunista. Kaikki kaunis kuolee, kun minä saavun paikalle.

Liikaa energiaa, syö vähemmän.

715 kaloria liikaa tähän kroppaan. Perkele.

Mitä edes teen täällä?

Makaan sen sylissä ja itken kokoani ja turhuuttani. Ei minulla ole virkaa täällä. Miksi jäisin tänne? En vain voi lähteä näin lihavana. Rakas vakuuttelee muuta, ja tiedän ettei se jaksa aina kuunnella. Ei loputtomiin. Pelkään, että se lähtee vammailujeni takia. Niin se varmaan tekeekin. Sitten vedän perseet ja laihdun pois, uusi neuvo eronneille.

Katselen kuvia puhelimelta 7 kg kevyemmästä kropastani, miksi edes annoin painon kivuta 52 kiloon? 164 senttisenä ei ole hyvä olla yli 50 kiloa. Lopulta haluan mennä jopa 40 kilon alle.. ja vieläkin alemmas.

Läski.

Olen lihava läski paska. Siltä minusta tuntuu. Rakkaani vakuuttaa minun olevan niin saatanan hyvännnäköinen, hyväkroppainen. Mutten vain voi uskoa sitä. En näe sitä itse. Haluaisin vaan laihtua niin helvetin pikkuiseksi.

Alku.

Olen 20-vuotias nuori nainen. Olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä noin 7 vuotta, pari vuotta sitten sain ensimmäiset diagnoosit, keskivaikea/vaikea masennus ja anoreksia. Hämmennyin diagnooseistani, koska en olisi uskonut kumpaakaan itsestäni. Näin siinä näemmä kävi, olen mieleltäni sairas. Suhteellisen varakas perhe, ei koskaan koulukiusattu, mukavasti kavereita, kaksi vuotta kestänyt parisuhde (hyvässä tilanteessa edelleen).. silti sairas. Olo on onneton kiinteistä hoitosuhteista huolimatta, tämä blogi kertookin kahden vaihtoehdon välillä pomppimisesta, lopetanko matkani tähän vai laihdunko niin pitkälle, kunnes en enää ole?