Jostain kulman takaa iskee selittämätön ahdistus. Aina yllättäen, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Se vaikeuttaa hengittämistä ja puristaa rintaa, eikä se kerro miten sen saisi lähtemään.
Silloin tällöin syön aika normaalisti, toisinaan oksennan ja toisinaan syön liian vähän. En kuitenkaan sellaisissa mittasuhteissa, että laihtuisin. Tai ainakaan että laihtuisin hurjaa vauhtia. Se kulkee sillä lailla pikkuhiljaa, ettei siihen kiinnitä huomiota liikaa. Se tuntuu sopivalta, ei liian lujaa, ei liian nopeaan, vaan rauhallisesti, että pää ehtii tottua ja jaksaa kulkea mukana. Ehkä siksi pysyn näinkin neutraalissa olotilassa, en pienene silmissä, en kärsi tajuttomasta energiavajeesta.
Näinä päivinä sitä voisi siirtyä nopeampaankin tahtiin. Mutta mitä sitä muuttamaan toimivaa taktiikkaa.
47,5kg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti