Olenpa hiljainen

Hah. Melkein naurattaa. Aina tänne kirjoittaminen venyy. Ja silti sitä kaipaa paikkaa mihin purkaa. 

Olen jälleen alkanut nähdä jotain isoa peilistä. Ja en kerta kaikkiaan haluaisi lähteä tähän leikkiin enää, mutta kun se houkuttelee niin paljon etten tiedä osaanko saatika jaksanko pitää pintani. Olisi niin helpottavaa vaan sujahtaa takaisin vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin. Pääsin omaan kotiinkin, vain minä ja koira. Ja säännöllinen paha, psyka kerran viikossa. Enkä ole vieläkään kertonut, että olen oksennellut silloin tällöin. En tiedä miksen kerro. En vain kai uskalla. Helpompi on olla kuin kaikki olisi okei. Mutta pienempi mun pitäisi olla. Ja siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain haluaisi taas vaikka haluankin...

Ajatusten kaatopaikka

Kerron tänne pieniä irrallisia ajatuksia. Yleensä niitä negatiivisia. Ne on sellaisia, jota ihmiset ympärillä ei oikein ymmärrä. Ja ne on sellaisia, mitkä haluan ilmaista jotenkin melankolisen runollisesti, romantisoiden sitä sairasta ahdistusta, joka pään sisällä ajoittain jyllää. Naurahdan itsellenikin kuinka kehtaan tunnustaa asian tänne, mutta niin se vain on. Yritän luoda jotain surullisen kaunista sellaisesta mikä vain on kerta kaikkiaan rumaa.

Mutta kun on paha olla. Enkä löydä syytä. En osaa pukea asioita sanoihin asti psykan luona ja liian usein jäädyn muutmaksi minuutiksi vain miettimään miltä tuntuu kuitenkaan osaamatta sanoa sitä ääneen. Loppujen lopuksi suusta pääsee vain ympäripyöreitä asioita, lauseita joiden alkuosan olen jo unohtanut loppuun päästyäni. Koska se ajatus karkasi jossain vaiheessa ja en oikein aina edes tunnu hallitsevan itseäni. Välillä tuntuu kuin seuraisin ulkopuolelta tekemisiäni pystymättä vaikuttamaan niihin. Mutta sellaista se on ollut jo pitkään. Keään ja kesän olen täynnä energiaa luoda uutta, teen suunnitelmia, elän ja olen sosiaalinen. Sitten kun syksy ja pimeät tulee, vetäydyn itseeni, tulee paha olo, en enää tunne itseäni, en jaksa nähdä ihmisiä.

Kunpa kevät tulisi pian.

Kaksi kiloa iloa. Tai kolme

Taidan olla tylsä kun mulla ei ole kuvia teksteissä. En vain jaksa inspiroitua tarpeeksi etsiäkseni sopivia kuvia, joissa on oikeanlainen tunnelma. Itse inhoan niitä typeriätyperiä angstitekstikyynelkuvia, joita monet blogit tarjoavat. Eli kunnes löydän kuvia, jotka sopivat eivätkä angstaa, en niitä käytä.

Kävin tänään apteekissa. Tai siis ensin ajoin parkkipaikalle, nousin autosta, menin takaisin autoon ja ajoin kotiin. Sitten ajoin uudelleen sinne apteekkiin. Laxoberon, sileä pieni pilleri... mahanpohjassa kutkuttelee hermostunut odotus, kuinka pahasti maha reagoi siihen seitsemän kuukauden käyttämättömyyden jälkeen? Mutta oli pakko. Jostain syystä olen ollut turpea kuin ilmapallo. Ja näytän hirveän kokoiselta. Vaikken haluaisikaan kuin muutaman kilon pois. Mutta se on vaarallista, siinä tipahtaa helposti uudelleen ja sitten surraan kun omaa typryyttään taas kärsii, saavutettu lihasmassa katoaa kiltisti ennen rasvaa ja ei ole voimia mihinkään. Enhän minä nyt sitä halua. Haluaisin vain muutaman kilon pois.

....

Olen aivan liian iso.

Pieniä asioita

Mieleni haahuilee laksatiiveihin. Houkutus ottaa taas sunnuntain herkutteluhetkien jälkeen. Mutta en koske. En tällä kertaa.

Huomaan arpovani viinilasillisen ja lääkeiden välillä. Valitsen lääkkeet, vaikka viini olisikin ihanaa juuri nyt. Olen vain nukkunut niin huonosti. Yksi ketipinor, toinen, auttaa nukahtamaan. Jos sitä saisi rauhallisen yön.

Se epätodellinen leijuva tunne, kun on vain kärpäsenä katossa seuraamassa omia puuhia. Jännää kuinka suu liikkuu ja kädet tekee ilman, että sitä itse päättää. Tai ainakin se siltä tuntuu, kuin olisi kauko-ohjattavana. Haluaisin vaan taas saada itseni revittyä tähän hetkeen, omaan kehooni, olla mukana elämässä. Mutta se tuntuu vaan lipsuvan käsistä.

Puhdistus

Makaan sängyssä kurkku karheana ja silmät punoittaen. Joskus olo on niin likainen. Kiellän itseltäni nautinnot, pitää olla puhdas. Pitää puhdistua. Oksennan pois ylimääräiset likaiset ja puhdistaudun. Siksi kai haluaisin olla laiha. Että olisin puhdas.

Ruoka, seksi ja viina saa olon likaiseksi. Taino, puhdas ruoka ja lasillinen viiniä silloin tällöin on vain glamour. Mutta pitäisi olla itsekuria, pitäisi olla sisäisesti zen ja syödä vain puhdasta. Jättää ne sokerit pois ja viljat. Ja ylimääräiset maitotuotteet. Niin olisi hyvä. Ja siinähän voi vaikka hankkia niitä lihaksiakin.

Ongelma

Mulla on semmoinen ongelma, että mitä syvemmälle ongelmiini pääsen psykoterapiassa, sitä enemmän nämä ongelmat heräilevät. Kevät meni kauniisti, reenailin, opin sylmään, hankin pt:n, sin lihasta, paino nousi. Nousi sellaisiin lukemiin ettei ole neljään vuoteen sellaisia nähty. Ok, vatsalihakset näkyy, melkein six-pack, niinku 4-päkki. Lihasta on. Mutta sitten kun haavoja revitään auki ja tulee ero toisen perään ja satutan ihmisiä kun en ole valmis vielä ensimmäisestäkään rakkaudestani... tuntuu, että vanhat selviytymiskeinot koittaa palata. Laihuus koittaa viedä lihakset. Pää meinaa, että pitäisi olla sittenkin laiha, hei, lopeta syöminen, sillähän ne ongelmat ratkeaa. Mutta ei ne taida ratketa. Kuitenkin vaikeaa olla kuuntelematta tuttua ja  turvallista. Varsinkin kun laihuus alkaa näyttää hetki hetkeltä taas kauniimalta.

En jaksa

Painan 45,3 kg ja ajatukset on menneet sinne ja tänne ja tulleet välillä takaisin ja välillä kadonneet. En oikein ole jaksanut laihduttaa, mutta olen silti kaikin keinon välttänyt lihomista. Vittukun aina ei vaan jaksaisi. Voisinko vaan lähteä pois?

Sotkuisia ajatuksia

Viikonloppuna mun paino nousi. Nyt se laski alemmas kuin ennen viikonloppua. Olen kai tyytyväinen.

Elän jossain ajatusten usvassa, ne on sekasin ja mä mukana. Yritän elää ja olla elämättä samaan aikaan. Näen ja teen mutta silti pidän asiat tiukasti samanlaisina, rutiinitrutiinitrutiinit. En mä osaisi olla ilman tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Koska kun asiat muuttuu ne vaikeuttaa olemista, pitäisi muuttua ja sopeutua itsekin. Se ei ole mun hommia. Mä haluan pysyä ja toimia samalla tavalla. Tai sitten en halua olla ollenkaan.

Pienen pieniä numeroita, pikkuruisia niitä haluan. tai en

Terveydenhoitaja huolissaan, koska paino laskenut viime kerrasta 500 g. Dafuck may I ask?

Aikoisin silti mielelläni olla pienempi, vaikken sitä ääneen sanokaan. Mitä helvettiä jaksan sekoilla vielä tässä iässä, teinityttöjen prinsessatauti, enkä ole teini enkä oikein prinsessakaan. Haluaisin vain olla pieni. En ehkä sitäkään. Haluaisin vain pieniä lukuja.

En ole viiltänyt ikuisuuksiin. Enkä aio nytkään. Tekisi vain mieli, koska jotain omituisia hyvänolon taino ahdistusta lieventäviä asianhaaroja se saa aikaa. Typeräähän se on, mutta jos sisältä sattuu niin paljon ettei kestä, onko väärin purkaa edes osa siitä fyysiseen?

Painoa kontrolloidaan

Huomenna painokontrolli. Inhottaa aina kun joku muu näkee painoni, tulee tarve selitellä kun vaatteet painaa ja aamukahvi tiedäthän. Tuntuu, että pitäisi painaa vähemmän vaikka ei saisi. Joka kerta vähemmän, edes 100 g. Koska jos se on samoissa olen lihava sika, vaikkei niin olekaan, mutta silti niin on.

Haluaisin olla laihempi ja samalla isompi. Taidan olla aika huono tässä. Sitten kokeillaan mielenhäiriössä syödä iltapala, koska ah terveys ja hei voisin vaikka alkaa liikkumaan enempi, kunnon reeniä ja kiinteä vartalo. Sitten tajuan liian myöhään, että hei enhän mää voi lihoa herran jestas! Ja sitten huomaan taas tuijottavani pöntön pohjalla jotain epämääräistä leipämössöä. Voisin pikkuhiljaa päättää kumpaan suuntaan haluan.

Mun blogissa voisi olla enempi, edes yhtään kuvia. Pitäisi vaan löytää jotain nättejä. Jotka näyttää omalta.

Pääsisinkö pois?

Joku mussa haluaisi painon putoavan liian alas, niin alas, että pääsisin pakoon elämää. Kun välillä, tai melkein koko ajan, en vain jaksaisi yhtään mitään. Enkä olla yhtään missään. Haluaisin vain pois, levätä hetken..