Mieleni haahuilee laksatiiveihin. Houkutus ottaa taas sunnuntain herkutteluhetkien jälkeen. Mutta en koske. En tällä kertaa.
Huomaan arpovani viinilasillisen ja lääkeiden välillä. Valitsen lääkkeet, vaikka viini olisikin ihanaa juuri nyt. Olen vain nukkunut niin huonosti. Yksi ketipinor, toinen, auttaa nukahtamaan. Jos sitä saisi rauhallisen yön.
Se epätodellinen leijuva tunne, kun on vain kärpäsenä katossa seuraamassa omia puuhia. Jännää kuinka suu liikkuu ja kädet tekee ilman, että sitä itse päättää. Tai ainakin se siltä tuntuu, kuin olisi kauko-ohjattavana. Haluaisin vaan taas saada itseni revittyä tähän hetkeen, omaan kehooni, olla mukana elämässä. Mutta se tuntuu vaan lipsuvan käsistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti