Sitä kutsutaan angstiksi

Olen läski läski läski. Aamu ilman ruokaa, ei edes kahvia, ai että tekisi muuten mieli kahvia. Ja tupakkaa, sen kahvin kanssa. Hirveä sekasorto, porukat järjestelee mun ylppäreitä. Mähän olen niin heikko ja aikaansaamaton, sairas pieni tyttö, ei trvitse siis itse eväänikään liikauttaa. Söin sitten vähän, mutta se painoi liikaa vatsassa, oksensin, oksensin ja sain kaiken ulos, viimeisenä kaoin nakinpaloja, syke nousi hetkeksi taivaisiin. Tärisen ja maha kramppaa. Kohta pitäisi kuitenkin olla taas ruokapöydässä. "Syömään!!" ne huutaa aina alakerrasta ja mun on pakko totella. Muuten ne huutaa ja valittaa, enkä kestä sitäkään. On helpompi syödä ja oksentaa sitten kuin oikeasti näyttää ettei mitään jää sisälleni. Sitten pitäisi leikkiä kauneussalonkia kaverin kanssa, ihanaa laitetaan kynnet ja pohditaan hiusvalintoja huomiselle. Ei kiinnosta, en jaksa, vihaan koko tilaisuutta. Liikaa huomiota juuri minulle. Ei sellaista kestä. Kunpa vain haihtuisin pois.