Ajatusten kaatopaikka

Kerron tänne pieniä irrallisia ajatuksia. Yleensä niitä negatiivisia. Ne on sellaisia, jota ihmiset ympärillä ei oikein ymmärrä. Ja ne on sellaisia, mitkä haluan ilmaista jotenkin melankolisen runollisesti, romantisoiden sitä sairasta ahdistusta, joka pään sisällä ajoittain jyllää. Naurahdan itsellenikin kuinka kehtaan tunnustaa asian tänne, mutta niin se vain on. Yritän luoda jotain surullisen kaunista sellaisesta mikä vain on kerta kaikkiaan rumaa.

Mutta kun on paha olla. Enkä löydä syytä. En osaa pukea asioita sanoihin asti psykan luona ja liian usein jäädyn muutmaksi minuutiksi vain miettimään miltä tuntuu kuitenkaan osaamatta sanoa sitä ääneen. Loppujen lopuksi suusta pääsee vain ympäripyöreitä asioita, lauseita joiden alkuosan olen jo unohtanut loppuun päästyäni. Koska se ajatus karkasi jossain vaiheessa ja en oikein aina edes tunnu hallitsevan itseäni. Välillä tuntuu kuin seuraisin ulkopuolelta tekemisiäni pystymättä vaikuttamaan niihin. Mutta sellaista se on ollut jo pitkään. Keään ja kesän olen täynnä energiaa luoda uutta, teen suunnitelmia, elän ja olen sosiaalinen. Sitten kun syksy ja pimeät tulee, vetäydyn itseeni, tulee paha olo, en enää tunne itseäni, en jaksa nähdä ihmisiä.

Kunpa kevät tulisi pian.

Kaksi kiloa iloa. Tai kolme

Taidan olla tylsä kun mulla ei ole kuvia teksteissä. En vain jaksa inspiroitua tarpeeksi etsiäkseni sopivia kuvia, joissa on oikeanlainen tunnelma. Itse inhoan niitä typeriätyperiä angstitekstikyynelkuvia, joita monet blogit tarjoavat. Eli kunnes löydän kuvia, jotka sopivat eivätkä angstaa, en niitä käytä.

Kävin tänään apteekissa. Tai siis ensin ajoin parkkipaikalle, nousin autosta, menin takaisin autoon ja ajoin kotiin. Sitten ajoin uudelleen sinne apteekkiin. Laxoberon, sileä pieni pilleri... mahanpohjassa kutkuttelee hermostunut odotus, kuinka pahasti maha reagoi siihen seitsemän kuukauden käyttämättömyyden jälkeen? Mutta oli pakko. Jostain syystä olen ollut turpea kuin ilmapallo. Ja näytän hirveän kokoiselta. Vaikken haluaisikaan kuin muutaman kilon pois. Mutta se on vaarallista, siinä tipahtaa helposti uudelleen ja sitten surraan kun omaa typryyttään taas kärsii, saavutettu lihasmassa katoaa kiltisti ennen rasvaa ja ei ole voimia mihinkään. Enhän minä nyt sitä halua. Haluaisin vain muutaman kilon pois.

....

Olen aivan liian iso.

Pieniä asioita

Mieleni haahuilee laksatiiveihin. Houkutus ottaa taas sunnuntain herkutteluhetkien jälkeen. Mutta en koske. En tällä kertaa.

Huomaan arpovani viinilasillisen ja lääkeiden välillä. Valitsen lääkkeet, vaikka viini olisikin ihanaa juuri nyt. Olen vain nukkunut niin huonosti. Yksi ketipinor, toinen, auttaa nukahtamaan. Jos sitä saisi rauhallisen yön.

Se epätodellinen leijuva tunne, kun on vain kärpäsenä katossa seuraamassa omia puuhia. Jännää kuinka suu liikkuu ja kädet tekee ilman, että sitä itse päättää. Tai ainakin se siltä tuntuu, kuin olisi kauko-ohjattavana. Haluaisin vaan taas saada itseni revittyä tähän hetkeen, omaan kehooni, olla mukana elämässä. Mutta se tuntuu vaan lipsuvan käsistä.