Kilon sain pois. (matkaa on vielä)

Olen jumpannut. Joka päivä, vaikka väkisin. Olen oksentanut, vaikken saisi. Olen saanut kilon pois. 

Vedin jalkaani pikkuiset housut, inasen liian tiukat mulle. Äiti katsoo vieressä ja naurahtaa "älä sit laihduta ittees paremmaks noihin housuihin". Hymyilen ja totean "en tietenkään" vaikka haaveeni olisi, että kyseiset housut olisivat löysät joskus.

Rakas kehuu vartaloani plaaplaa. En usko sitä. Se on vaan kateellinen, että minä pystyn edes hiukan laihtumaan. Itse kun se on vähän lihonutkin. Se valehtelee, jotta en jatkaisi. Jatkan kuitenkin.

Liian lihava hoidettavaksi.

Torstain hoitoneuvottelu. Lääkäri suositteli liikunnan aloittamista, maaginen numero 50 kg pitäisi vaihtaa kuuteenkymmeneen. Niin ja lopeta oksentaminen. Tiestikö, että stressi ja väsymys lihottaa. Koita siis nukkua tarpeeksi. Ja syö säännöllisesti.

Olenko oikeasti niin lihava, että lääkärinikin vihjailee tuolla lailla? Asialle täytyy tehdä jotain.

Ahdistaa, enkä jaksaisi syödä lääkkeitäni, niin vaikea muistaa ottaa ne. 

Haluaisin pois täältä, joka ilta mietin kuolemaa...

Rakettispagettia

Olen voimaton. Fyysisesti ja henkisesti. Rääkkäsin itseäni jumpalla ja oksensin ruokia. Rahaa suoraan pönttöön, mutten ainakaan liho niitä kaloreita. 

Ahdistaa liikaa.. Haluaisin lopettaa elämisen tähän. Mutten voi tämän kokoisena. 

Tällä massalla saa maapallonkin pois radaltaan.

Tänään oli painokontrolli. Painan liikaa tälle maailmalle. Aamulla kolme tuntia rehkimistä töissä, päivällä eimitään, illalla koirakoulu. Oksensin kaikkea pihalle mitä sain irti. Oksensin pahaa oloa ja muutaman nakin. Jumppaan kehon poikkipuhkipinoon ja toivon huomenna olevani edes hieman pienempi. En vaan voi olla tämän kokoisena, en osaa elää.

Katselen kauniita kuvia ja luen kauniita tekstejä. Miksen minäkin osaa? Olen liian ruma kirjoittaakseni kauniisti, tai edes kuvatakseni kaunista. Kaikki kaunis kuolee, kun minä saavun paikalle.

Liikaa energiaa, syö vähemmän.

715 kaloria liikaa tähän kroppaan. Perkele.

Mitä edes teen täällä?

Makaan sen sylissä ja itken kokoani ja turhuuttani. Ei minulla ole virkaa täällä. Miksi jäisin tänne? En vain voi lähteä näin lihavana. Rakas vakuuttelee muuta, ja tiedän ettei se jaksa aina kuunnella. Ei loputtomiin. Pelkään, että se lähtee vammailujeni takia. Niin se varmaan tekeekin. Sitten vedän perseet ja laihdun pois, uusi neuvo eronneille.

Katselen kuvia puhelimelta 7 kg kevyemmästä kropastani, miksi edes annoin painon kivuta 52 kiloon? 164 senttisenä ei ole hyvä olla yli 50 kiloa. Lopulta haluan mennä jopa 40 kilon alle.. ja vieläkin alemmas.

Läski.

Olen lihava läski paska. Siltä minusta tuntuu. Rakkaani vakuuttaa minun olevan niin saatanan hyvännnäköinen, hyväkroppainen. Mutten vain voi uskoa sitä. En näe sitä itse. Haluaisin vaan laihtua niin helvetin pikkuiseksi.

Alku.

Olen 20-vuotias nuori nainen. Olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä noin 7 vuotta, pari vuotta sitten sain ensimmäiset diagnoosit, keskivaikea/vaikea masennus ja anoreksia. Hämmennyin diagnooseistani, koska en olisi uskonut kumpaakaan itsestäni. Näin siinä näemmä kävi, olen mieleltäni sairas. Suhteellisen varakas perhe, ei koskaan koulukiusattu, mukavasti kavereita, kaksi vuotta kestänyt parisuhde (hyvässä tilanteessa edelleen).. silti sairas. Olo on onneton kiinteistä hoitosuhteista huolimatta, tämä blogi kertookin kahden vaihtoehdon välillä pomppimisesta, lopetanko matkani tähän vai laihdunko niin pitkälle, kunnes en enää ole?